Viime bloggauksestani on taas kulunut aivan järkyttävän pitkä aika.
Muistan kuinka vielä ennen matkaa vannotin itselleni kirjoittavani uuden blogipäivityksen ainakin pari kertaa. Utopiaa - todellakin!
Aika täällä Tullamoressa on kuin viuhahtanut ohi. Viisi täyttä harjoitteluviikkoa on jo takana. Samalla, kun aika on hujahtanut ohitse, on minusta selkeästi tullut laiska ainakin näiden blogikirjoitusten suhteen. Toki se taitaa kertoa myös siitä, että alan olemaan tänne jo kotiutunut.
Mutta nyt asiaan! Palaamme siis tässä seuraavassa tarinassamme aikaan kauan kauan sitten. Tarkemmin ottaen kolmen viikon päähän lauantaihin. Tämä on tarina Dublinin viikonloppuseikkailusta ja irlannin villistä rautatie-elämästä.
Elikkä seikkailu alkoi varhain lauantai-aamuna herätyskelloni herättäessäni minut jo ennen puoltapäivää. Kuinka se herätyskello ei koskaan opi! Perinteisen irlantilaisvaikutteita saaneen aamupalani (paahtoleipää, voita ja hilloa sekä iso kuppi teetä) jälkeen suuntasin matkani kiireen vilkkaa kohti Tullamoren juna-asemaa. Lippu oli jo ostettu netin kautta edellisenä päivänä, joten ei tarvinnut kuin marssia lippuautomaatille. Ei siis tuottanut liikaa päänvaivaa! Lähtölaituri oli aluksi minulle mysteeri, mutta kyseltyäni sekin selvisi, ja pienen junille niin tavanomaisen myöhästymisen jälkeen junan ovi kutsuikin jo huudollaan.
Irlannin junaliikenteen (Iarnród Éireann) nettilippujärjestelmä on helppokäyttöinen ja paikatkin saa valita etukäteen. Tämä osoittautuikin viisaaksi teoksi, sillä kyseinen junavuoro, jolla matkustin oli kuin ammuttu täyteen. Ei kuin siis omaa ajoissa varattua paikkaa etsimään! Mutta! Täytyyhän aina olla pieniä vastoinkäymisiä, eikö totta! Paikallani istui mies ja hänen viereisillään paikoillaan 3 eläväistä jälkikasvun edustajaa. No mitäs siinä, aloin tietenkin hintatietoisena kuluttajana (varatut paikat kun maksaa muille kuin opiskelijoille extraa) siinä sitten kyselemään oman paikkani perään. Mutta ah! Kävikin ilmi, että tämä keski-ikäinen mies oli kuuro-mykkä. Tiukan kommunikointiyrittämisen jälkeen päätin luovuttaa ja kuin ihmeen kaupalla löysin yksittäisen vapaan paikan junavaunun perältä. Onni onnettomuudessa siis!
No tämän kuuro-mykän isän ja 3 lapsen katras ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Tai siis itse asiassa ei jättänyt rauhaan koko junavaunua. Nämä kolme noin 5-vuotiasta lasta osoittautuivat varsin eläväiseksi ja hyvin vapaan kasvatuksen saaneiksi. Melu oli valtava, kun lapset huusivat välillä törkeyksiä ja toisinaan vain kailottivat lauluja niin, että koko junan vaunu raikasi. Koko hieman yli tunnin junamatka oli täyttä tuskaa, mutta lasten isä varmasti nautti matkastaan, kuuro kun oli. Lasten huonoa kasvatusta ei voi kyllä yhden aistin puuttumisella kuitata. Kyllä jokaisen pitäisi hieman käytöstapoja lapsilleen opettaa!
No matkan mukavuuden ollessa niin ja näin, saavuin kuitenkin onnistuneesti Dublinin maankamaralle noin puolenpäivän aikaan lauantaita. Smoothien nautittuani (oon hieman hurahtanut täällä Irlannissa smoothieihin!) jalkauduin vaeltamaan Dublinin Heustonin rautatieaseman katuja. Aivan sattumalta huomasin matkallani joen toisella puolella ison kivisen linnoituksen ja kännykän navigaattorista, johon olin edellisenä iltana tallentanut mielenkiintoisten kohteiden koordinaatteja, tarkastettuani huomasin saapuneeni National Museumin pisteeseen nimeltä Collins Barracks.
Collins Barracks on vanha sotilaslinnoitus, joka tätä nykyä toimii mm. National Museumin muutamien näyttelyiden kotipaikkana. Linnoitus on paikkana varsin hieno, eikä väenpaljous ainakaan lauantaipäivänä ollut valtava. Plussaa oli toki myös se, että museo on ilmainen. Tähän "museot ilmaisia, kirkot kalliita" -asetelmaan, mikä ilmeisesti Irlannissakin vallitsee ainakin jonkin verran, tuli toki totuttua jo viime vuonna Lontoossa käydessä, mutta yllätti se silti jälleen.
National Museumissa ajauduin Irlannin sotílashistoriasta kertovaan näyttelyyn "Soldiers and Chiefs - The Irish at War at Home and Abroad from 1550". Minut yllätti suuresti, kuinka hyvin irlantilaiset ovat onnistuneet änkemään lähes kaikkiin historian saatossa olleisiin sotiin. Usein tosin Englannin joukoissa sotien. Näyttely oli mielestäni hyvä, ja pidin sitä jostain syystä parempana kuin isompaa Lontoon Imperial War Museumin näyttelyä, jossa on tullut käytyä.
Näyttelystä ulos kömmittyäni oli nälkä jo kova, joten päätin lopulta suunnata lähimpään mahdolliseen ruokapaikkaan, eli museon kahvilaan. Ruoka siellä oli kallista, eikä kovin ihmeellistä, mutta ruokailutila ulkona Collins Barracksin aukiolla hienossa aurinkoisessa ilmassa syöden, oli mitä mainioin.
Collins Barracsilta askeleeni kulkivat mukavasti risteillen muutamia vanhoja rakennuksia ihaillen kohti Dublinin vilkasta ostoskatua Dawnson Streettiä. Dawnson Streetillä ensimmäisen kerran huomasi seistessä väenpaljoudessa, että oli tullut aika paljon Tullamorea suurempaan paikkaan.
Dawnson Street ei sinänsä tosin ollut pikaisena shoppailukokemuksena kovin erikoinen. Erilaisia liikkeitä oli moneen menoon, mutta esimerkiksi vaatteiden hinnat olivat usein aika suolaisia. Toki kadulle oli kerääntynyt paljon kalliita merkkivaatteita myyviä liikkeitä, mutta yleisesti ottaen Dublinin hintataso ei ainakaan pikaisen kokemuksen perusteella ole ainakaan matala.
Dawnson Streetin päästä löysin ihastuttavan puiston nimeltä St Stephen's Green. Puistoon olivat minun lisäkseni kauniin kesäpäivän kunniaksi kerääntynyt lukematon määrä niin paikallisia kuin vyölaukkuturistejakin. Puisto ei sinänsä ole järin valtava, mutta voin uskoa, että se on varsin hyvä rauhoittumíspaikka Dublinin vilinältä.
Puiston läpi käveltyäni saavuin pienelle aukiolle, jossa suuri joukko värikästä mielenosoittajaa juuri lopetteli paatospuheitaan ja kyltinheiluttelujaan. Mielenilmauksen ja tapahtuman aihe ei täysin auennut minulle, mutta muutamien kylttien ja tämän hetkisen poliittisen/mediahekumoinnin peruusteella uskoisin aiheena olleen rakas Israel. Israelin viranomaisten ja aktivistien (irlantilaisia oli mukana mm. iltapäivälehtien suurilla kuvilla uutisoimassa laivakahakassa) tämän hetkisen yhteenotot olivat varmaankin saaneet suuret joukot liikkeelle.
No en kuitenkaan jäänyt suuremmin ihmettelemään tilannetta tai keräämään lukemattomia flyereitä, vaan jatkoin matkaa ympäri Dublinin keskustan katuja. Käväisin myös tarkastamassa puiston vieressä olleen St Stephen's Greenin ostoskeskuksen. Ostoskeskuksesta mieleen jäi lähinnä taitava bändi, joka esiintyi Silver Quickin myymälässä.
Musiikkia pääsin muutenkin nauttimaan ostoskadun läheisyydessä, kun eräällä sivukadulla soitti bändi uuden juuri julkaistun levynsä kunniaksi. Bändi oli sen verran hyvä, että heiltä loppuivat paikalla olleet myytävät levyt kesken, eivätkä kaikki ympärille kerääntyneet ihmiset saaneet ostettua omaansa.
Suuntasin myös joen toiselle puolelle O'Connel Streetille, joka on siis iso turistien ja valtavien tavaratalojen kansoittama katu. Hetken aikaa vaelleltuani ja päivän lehden ostettuani kello osoittikin olevan kotiinsuuntaamisaika.
Paluumatka junalla Tullamoreen oli yhtä epämukava kuin menomatkakin. Heti alkumatkasta minua vastapäätä istuutui selvästi vettä vahvemmissa aineissa ollut kaduntallaaja. No tämä tatuoitu omissa maailmoissaan leijaileva hämärä heppu kaivoi taskustaan kännykän ja usean epätoivoisen näppäilyn (ei ollu koordinaatio enää ihan kunnossa) jälkeen sai tämä sankari kännykän soittamaan musiikkia kaiuttimestaan kovalla voluumilla. Hepun musiikkimaku risteily psykedeelisestä transesta amerikkalaiseen räppiin, ja erityisesti jälkimmäisen sanoitukset eivät näyttäneet olevan käytävän toisella puolella istuvan lapsiperheen vanhempien mieleen. Hämärähepusta päästiin kuitenkin loppumatkasta eroon hänen jatkaessaan päämäärätöntä matkaansa.
Takaisin Tullamoreen selvisin ja sunnuntai kuluikin mukavasti lepäillessä ja seuraavaan harjoitteluviikkoon valmistautuessa.
